Kaiken lapsettomuusärsyynnyksen keskellä huomaan, että olen kasvanut ihmisenä. Tämä ei ole ensimmäinen isoin elämässäni kohtaamani kriisi, mutta kuuluu ehdottomasti sinne kärkipäähän. Olen lapsettomuustaistelun myötä huomannut oman kehoni rajallisuuden ja oppinut arvostamaan sitä paremmin. Arvostamisella tarkoitan sitä, että osaan kuunnella itseäni paremmin ja sitä mitä kehoni viestittää. Toinen asia mitä olen oppinut on ymmärryksen lisääntyminen siitä, kuka minä olen. Olen joutunut lapsettomuusprosessin aikana pohtimaan arvojani ja näkemyksiäni eri elämän osa-alueilla, mikä on ollut hyvin kasvattavaa. Lopuksi haluan tuoda esille yhden melko itsestään selvän opetuksen: en pidä perinteistä perheenperustamista tällaiselle perinteiselle keskivertoihmiselle enää itsestään selvyytenä. Sanotaanko, että olen oppinut lisää avarakatseisuutta ja ymmärtämään sen, että meillä kaikilla on omat henkiset kipumme. Koin tähän liittyen tärkeän opetuksen: olin pitänyt erästä tuttavaani malliesimerkkinä siinä, kuinka helposti lapsia vaan tehdään. Katkerissa ajatuksissani mietin, että helppoahan tuollakin on, varmaan on tullut kaikki kolme lasta ekalla yrittämällä. Pinnan alla oli kuitenkin jotain ihan muuta: sain kuulla tuttavaltani, että hänellä on lapsettomuustaustaa ja hoidoissa on jouduttu käymään, jotta lapset ollaan saatu aluille. Ei voi siis koskaan tietää kuka on yksi niistä viidestä...
Jos tämän lapsettomuustaistelun avulla saamme lapsen, tavalla tai toisella, niin tämä kaikki kriiseily ja elämän koulutus on ollut vaivan arvoista :D Jos emme saa koskaan lapsia, en tiedä mikä tämän kaiken tarkoitus on ollut. Uskon siihen kliseeseen, että kaikella on tarkoituksensa ja että asiat järjestyvät tavalla tai toisella aina parhain päin. Ehkä mun tehtävä on sitten saavuttaa jotain "suurenmoista" jollain muulla elämän osa-alueella? Okei, tuo oli aika pitkälle vietyä ajattelua, mutta tällaistakin tulee lapsettomuuskriisissä ajateltua :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti