Ompas vierähtänyt aikaa edellisestä postauksesta! Ei ole oikein ollut mitään uutta kerrottavaa, joten on kirjoittelu jäänyt vähemmälle. Tästä kierrosta on taas tulossa pitkä, nyt jo kp 34, eikä mitään merkkejä raskaudesta (testattu on monta kertaa) eikä myöskään menkoista... :(
Mieli on ollut tällä viikolla apea ja lapsettomuusasiat on pyörineet päivittäin mielessä. Tapasin ystävääni, joka tiedusteli keskustelumme lomassa huolettomasti, että "Millos teille tulee lapsia?". Varmaan ihmiset, joilla ei ole kokemuksia lapsettomuudesta, ajattelevat tuollaisten kysymysten olevan ihan normaalia small talkia. Mutta mulle se ei ole sitä, vaan tuollaiset hyväntahtoiset utelut tuntuvat tunkeilevilta ja vähän loukkaaviltakin. Koska kyseessä oli hyvä ja pitkäaikainen ystävä, en voinut olla kertomatta totuutta, varsinkin kun tuntuu siltä, että haluaisin puhua tästä vaietusta asiasta jonkun kanssa... :( En kylläkään saanut suustani kuin lyhyesti soperrettua, että ollaan nyt tutkimuksissa. Meinasin alkaa itkemään, mutta sain pidätettyä kyyneleitä. Jotenkin tuntuu siltä, että onko mulla oikeus dramatisoida tätä asiaa näin paljon, kun ollaan vasta lapsettomuuden selvittelyvaiheessa. Eihän mulla ole vielä takana niitä lukuisia lääkekuureja ja hoitoja, mitä monilla muilla tässä tilanteessa olevilla on jo takana.
Kenelle kertoa lapsettomuudesta, oletteko pitäneet sen visusti puolison kanssa omana tietona, vai kertoneet avoimesti asiasta? Miten suhtautua uteluihin lapsista? Milloin on aika hakea ulkopuolista keskusteluapua? Onko mulla oikeus olla näin surullinen, vaikka en ole vielä saanut varsinaista hoitoa lapsettomuuteen?
Tottakai saat olla asiasta surullinen. Ei se vaadi hoitoja, mutta jo se, että on joutunut odottamaan niin kauan, antaa aiheen olla surullinen :O Mä kerroin mun parille kaverille kans vähän niinkuin pakon edessä. En siihen olis muuten pystynyt. Ei tollasta aihetta oikein vaan oteta yhtäkkiä puheeksi :D Joillekkin vauvantekohommat on small talkia, mutta meille se on syvästä surusta, ahdistuksesta ja pelosta avautumista toiselle. Toivottavasti me päästään pikimiten kertomaan kavereillemme niitä ilouutisia, ettei tarvisi enää murehtia lapsettomuudesta :) Tsemppiä loppukiertoon!
VastaaPoistaNo ei ole kyllä ihan perus kahvipöytäkeskustelu :D pelkään, milloin molempien perheet alkaa utelemassa asiasta enemmän, heille emme ole vielä kertoneet... Enkä haluaisikaan. Tuntuu kamalalta tuottaa molempien vanhemmille pettymys jos me ei heille voida lastenlasta tehdä.. Kiitos tsempeistä, tuntuu helpottavalta kun joku ymmärtää :)
PoistaMinä kerroin perheelle, sekä muutamalle ystävälle, joille pystyin sitten purkamaan sydäntäni hoitojen edetessä. Yksi vaikeimmista vaiheista oli juuri hoitoihin hakeutuminen ja tietyllä tavalla sen myönteinen, että itse emme tästä vaan selviä. Muistan ensikäynnin, jossa pidättelin itkua. Kun hoitosuunnitelma oli selvä ja hoidot alkaneet, tilanne helpottui. Minulla oli myös aina seuraava askel suunniteltuna, jos plussaa ei kuuluisi. Koin sen helpottavana asiana, kun taas toiselle sopii joku toinen tapa edetä. Voimia jatkoon! Itselle saa ja pitää olla armollinen!
VastaaPoistaToi oli hyvä pointti, että kun on seuraava askel suunniteltuna, helpottaa se oloa :) mulla seuraava askel on aukiolotutkimusta, joka on tulossa ei tulevien menkkojen jälkeen vaan vasta seuraavien... Hirvittävän pitkä aika odottaa!
PoistaVoimia myös sinulle!
Poista