Mulla on Facebookissa jatkuvasti ilmoituksia siitä, kun joku on raskaana, saanut toisen lapsensa tai muuta vastaavaa. Lisäksi useat tuntemani naiset ovat tulleet raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä! Tuntuu uskomattomalta. Me kun joudutaan yrittämällä yrittämään kuukaudesta toiseen, tuloksetta. Olen toki iloinen näiden ihmisten puolesta. Tai itseasiassa jos ihan rehellisiä ollaan, ensimmäisenä tunnen kateutta kun kuulen jonkun raskaudesta. Sen jälkeen tulee epätoivo ja sitten viha omaa kroppaa kohtaan. Milloin on meidän vuoro iloita raskaudesta? Tuntuu, että vaikka tulisin raskaaksi, en uskaltaisi olla onnellinen siitä kunnolla useaan kuukauteen, koska pelkäisin keskenmenoa. Olen muutamia kertoja saanut raskaustestiin haamuviivan, joka ei ole lähtenyt vahvistumaan, ja kuukautiset ovat aina alkaneet. Tunnen itseni tosi hölmöksi kun tihrustan niitä raskaustestien viivoja kuukaudesta toiseen, kääntelen ja vääntelen kirkkaan lampun valossa ja sitten päivänvalossa, jospa siihen testiviivan paikkeille olisi ilmestynyt jotain väriä.
Olen tosi väsynyt tähän kierron ja oireiden seurantaan, lämpöjen mittaamiseen, negatiivisten raskaustestien tekemiseen jne... Olen yrittänyt olla miettimättä noita asioita, mutta sorrun niiden tarkkailuun kuukaudesta toiseen. Sitten vähän lisää itsesääliä: mulle on elämän aikana tapahtunut useita aika rankkoja asioita, joista en viitsi tässä alkaa tarkemmin kertomaan. Miksi tän kaiken lisäksi täytyy olla myös lastensaantiongelmia? Jotenkin en vieläkään haluaisi myöntää, että kärsitään lapsettomuudesta. Tuntuu, ettei kuuluta siihen joukkoon. Vaikka kyllähän me kuulutaan. Anteeksi kaikki lapsettomuusongelmien kanssa kamppailevat, jos toi "siihen joukkoon" kuulosti jotenkin pahalta. En tarkoittanut sitä pahalla, mutta kyseinen ilmaisu vaan kuvaa mun fiiliksiä tällä hetkellä parhaiten.
Miehelleni on kova paikka kun joudutaan sinne lapsettomuuspolille. Hän kokee sen jotenkin nöyryyttävänä kun tarvitaan ulkopuolisten apua tässä vauvanteossa. Meillä oli eilenkin nahistelua aiheesta. Molempia taitaa vaan jännittää se ensikäyntiaika...
Miehelleni on kova paikka kun joudutaan sinne lapsettomuuspolille. Hän kokee sen jotenkin nöyryyttävänä kun tarvitaan ulkopuolisten apua tässä vauvanteossa. Meillä oli eilenkin nahistelua aiheesta. Molempia taitaa vaan jännittää se ensikäyntiaika...
Mulla oli kans pitkään samanlainen fiilis, että ei kuuluta vielä niihin "oikeesti lapsettomiin", mutta sitten kun alettiin gyneni kanssa ihan oikeasti keskustelemaan vaihtoehdoista ja eri hoidoista, niin kyllä siinä sitten pikku hiljaa alkoi tulla sellainen tunne, että me todella tarvitaan apua, että saadaan se lapsi joskus. Se on vaikea paikka myöntää, ettei välttämättä koskaan tule luonnostaan raskaaksi vaikka sen pitäisi olla niin luonnollinen osa ihmisen elämää. Meilläkin miehen on vielä hyvin vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että hoitoihin tässä vielä joudutaan. Mutta kyllä se siitä, kun ootte sen ensimmäisen askeleen ottanut ja päässeet sinne ensikäynnille, niin mieskin alkaa ajattelemaan, että yhdessähän tätä tietä kuljetaan :) Nuo toivottomat hetket on ihan normaaleja yritystaipaleella. Välillä sitä itsekkin miettii, että miten sais vaan kaikki oireiden analysoinnit ja muut ajatukset hetkeksi pois päältä, mutta niin ne vaan tuntuu olevan joka päivä mielessä. Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos tsemppiviestistä :) Jotenkin ajatukset pysyy paremmin koossa ja pystyy noudattamaan helpommin esim. niitä terveellisiä elintapoja kun on tällainen tukiverkosto netissä, jonne voi käydä raportoimassa kuulumisia. Mulla on joka päivä mielessä erilaiset oireet ja kierron seuranta :D Milloin tästäkin alkaa tulla joku pakkomielle... Kai sitä niin kovasti vaan haluaa sitä lasta.
Poista